Hienoa seuraa, ihanat lapset, upeita maisemia, iloisia ihmisiä, raikasta ilmaa, rauhaa ja fyysistä rasitusta. Mitä sitä voisi muuta toivoa. Viime viikonloppuna oli meidän perheen aika lähteä ensimmäiselle vaellukselle, vaeltamisen luvatussa maassa. Testataan samalla miten blogimme kestää hieman suurempaa kuvien määrää. Kuva kertoo kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa, mutta palautetta saa antaa, kuvia olisi voinut olla vielä paljon enemmänkin.
Matkaan lähdettiin lauantai aamuna kotoa tutulla ja turvallisella punaisella taxilla (täällä on muutamia hieman isompia taxeja ja yhden näistä olemme saaneet luottotaxiksemme mukavalla kuskilla). Parin tunnin ajelun ja ruuhkan (täällä oli lauantaina äitienpäivä, joka jo heti aamusta aiheutti paikoin odottelua) jälkeen saavuimme noin 35 km päähän Nagarkotin kylään. 4 aikuista, 4 alle 6 vuotiasta lasta ja opas. Kolme lapsista selässä, Minttu-mahtava kävelemässä ja oppaalle sitten me annoimme pienen rinkkamme, jossa oli mielestämme välttämätön matkasta selvitäksemme. Reitistö oli osa pidempää Suomen Ladun viitoittamaa tietä (näitä Suomen Ladun viitoittama reittejä meidän tuli Annin kanssa jo talsittua Kilimanjarollakin) ja koko reitin pituus on muistaakseni 5 tai 6 vaellus päivää. Me siis lähdimme katsastamaan tästä osaa ja samalla testaamaan olisiko porukastamme pidempienkin vaellusten tekijäksi. Kirkkaalla säällä sivullamme olisi koko matkan näkynyt Himalajan vuoristo koko mahtavuudessaan (tähän aikaan vuodesta siis vuoria ei pahemmin ole näköpiirissä, ennen ilmaa puhdistavia kesäsateita) ja iloisena yllätyksenä näimme sentään muutaman lumihuipun sunnuntai aamuna hotellimme parvekkeelta.
Kyseisen 18 km vaelluksen aikuinen tekee sellaisessa 5 tunnissa, me saimme rauhallisella vauhdilla ja runsailla tauoilla käytettyä aikaa 8 tuntia. Tämä oli meidän porukalle kuitenkin täydellinen vauhti ja auringon laskiessa oli sopiva aika päästä perille. Saimme rauhassa nauttia maisemista, höpöttelystä ja herkullisista eväistä, hotellilla emme olisi enempää aikaa tarvinneetkaan. Reitti kulki pienillä teillä, pengerviljelysten keskellä, pikkukylien läpi, talojen pihalta ja metsäpoluilla. Korkeimmillaan kävimme 2100 m:ssa. Säiden täällä jo lämmetessä (lämpötila on ollut jo 30 asteen paikkeilla), saimme olla todella onnellisia pilvisestä päivästä ja tuulesta, joka sopivasti viilensi vaellusta. Puolessa välissä, pitkän ja matkan rankimman nousun jälkeen mietin, miten Minttu-mahtavamme mahtaa jaksaa loppuun asti, mutta ihmemarjojen (Suomen vadelmia vastaavia, keltaisia marjoja poimimme (ja varsinkin Minttu) todella piikikkiäistä pensaista) voimalla, joita tosiaan jo Maolaississitkin sisällissodan aikana söivät, Minttu käveli koko matkan. Illalla klo 18 pääsimme perille ensimmäiseen määränpäähän ja ruuan sekä lämpimän suihkun jälkeen uni maistui.
Aamuveryttelyn ja aamupalan jälkeen, käkien kukkuessa (käkiä täällä on tosi paljon ja täällä niitä myös näkee) olimme jälleet illan epäilyistä huolimatta valmiina matkaan. Päivän ja matkan lopullisena päämääränä oli siis komea Namo Buddhan luostaritemppeli. Päätimme matkaa hieman helpottaaksemme ottaa paikallisen bussin ensimmäiselle tieosuudelle ja meidän perheellemme tämäkin oli uusi ja jännittävä kokemus. Lapset – ja Anni - vain riisisäkkien päälle istumaan ja matkaan. 4 km bussimatkan jälkeen lähdimme sitten taas nousemaan rinnettä ylös. Paikallisten elämää ihmetellen ja maisemia ihaillen vaelsimme 5 h, ennen kuin päämäärä viimein koitti. Kuten Teressa jo kirjoittikin, päämäärään on aina hieno tunne päästä ja varmastikaan ei ollut viimeinen vaellus, jonka tässä maassa teimme. Kotimatkakin oli vielä kokemus sinänsä, vanha jeeppi, pomppiva kyyti takakontissa ja kiertotiet. Sitten Siirillekin kävimme vielä ottamassa varmuuden vuoksi rabies rokotteen, kun yksi hassu koira pääsi yllättäin nuolemaan Siirin naarmuista jalkaa. Tämän jälkeen pimeät Kathmandun kadut. Jumalatoteemin rakentamisen aiheuttama valtava ruuhka. Ajo kuoppaan (en vieläkään ymmärrä tuuriamme, että pääsimme siitä ylös ilman apua). Kolari (tämäkin olisi jo tarina sinänsä), josta jutustelun jälkeen (syyllistä täällä on mahdoton löytää) naarmuuntunut taxi lähti pois, huomataksemme yhtäkkiä sen meitä jälleen seuraavan ja perille päästyämme kuskimme maksavan valtavan 500 nrp:n korvauksen (eli siis 5€)).
Ensimmäinen vaellus siis takana ja kaikkein hienointa oli todeta Minttu-mahtavan kävelleen koko matkan sekä myös muiden lasten hieno jaksaminen (sekä myös aikuisten J. Siis kohti uusiia seikkailuja. Todettuamme Mintulle, että seuraavaksi sitten Everestille, Minttu vastasi että älä isi viitti, mennään ny kuitenkin Annapurnalle (8091m.) ensin!
Ja siis ne kuvat:
Mahtavat maisemat ja kuvat! Kyllä Minttu on reipas!!
VastaaPoistaJouni
Olipas hauskasti kuvattu meidän reissu! Ja tosi hienoja kuvia! Me kans ollaan Jannen kanssa puhuttu, että uskomattoman hienosti Minttu kyllä jaksoi. Ei muuta kuin uutta reissua vain suunnittelemaan. Ehdittäiskö vielä ennen sateita? :)
VastaaPoistaOlo on ollut koko viikon tosi väsynyt ja tuntui että tekstin tuottaminenkin oli aika väsynyttä. Mutta kuten tiedätte, me ollaan aina valmiita uusiin seikkailuihin :) Pitäisikö miettiä seuraavaksi vähän etäänpää kohdetta?
VastaaPoista